 |
| ilta kotona / an evening at home |
Olin aamupäivällä matkalla tapaamaan ystävääni Johannaa, kun muistin mitä teimme päivälleen kymmenen vuotta sitten. Vaelsimme
käsivarressa Lapissa kolmistaan Terhin kanssa. Oli varmaan reissun neljäs päivä.
Varmasti satoi ja oli sumua, se oli reissun vakiosää. Olimme aamulla lähteneet Kaskasjoelta ja illalla tulimme varmaan Puvrrasjohkan autiotuvalle.
Sinne saimme Johanna äidiltä tekstiviestin, josta ilmiselvästi puuttui osa sanoista. Siihen aikaan siellä seudulla oli enemmän katvetta kuin kenttää. Viestissä ei ollut mitään järkeä, ehkä siinä oli sanat lentokone ja WTC, en enää muista, mutta sen muistan, ettei viesti tehnyt meihin mitään vaikutusta. Emme ymmärtäneet sitä lainkaan. Ehkä jopa ajattelimme sen tulleen väärälle ihmiselle.
Jatkoimme vaellusta onnellisina ja tyytyväisinä tapaamatta ketään, puhuen vain toisillemme.
Kolme päivää myöhemmin tulimme onnellisina ja väsyneinä reitin pätepisteeseen (Peeraan? Edit: Ailakkajärvelle, Johanna korjasi)) ja saunoimme. Se oli ihanaa viikon puropesujen jälkeen, kuten myös valmiina nenän eteen tuotu lämmin ruoka.
Ruuan lomassa joku näki iltapäivälehden kannen. Loppuaika bussia odotellessa kuluikin lukien kaikkia niitä sanomalehtiä, jota talossa oli tarjolla.
Tuli tunne, että olimme palanneet eri maailmaan, kuin mistä olimme vain viikkoa aiemmmin lähteneet. Muistoissani joku meistä sanoo: lähdetään takaisin, meillä on vielä näkkileipää jäljellä.
This morning I was on my way to meet a friend, Johanna. Sitting on the bus I remembered where we were exactly ten years ago: hiking in the Käsivarsi Wilderness in Lapland with our mutual friend Terhi.
Ten years ago it was a rainy and foggy day, as there was no other kind during that trip. We had left the Kaskasjoki wilderness hut that morning and arrived at Puvrrasjohka hut, I think, at the evening.
There we got a broken text from Johanna's mother; clearly some words were missing. You see, ten years ago the mobile network did not cover Lapland that well.
The text made no sense to us, maybe it included the words aeroplane and WTC, I cannot remember but I remember it had no impact on us. We couldn't understand it at all and maybe even thought it had been sent to a wrong person. We continued our hike happy and content, seeing no one, talking only to each other.
Four days later we arrived at the end point (Peera, perhaps?Edit: Ailakkajärvi, Johanna remembered) and enjoyed the sauna we had reserved. It was lovely after week of washing in brooks as was the warm meal laid in front of us.
Then one of us catched the headline of a tabloid on a table nearby. The rest of the time we read every single paper the place had as we waited for the bus.
It felt as if we had arrived back to a different world than the one we had left only a week before. In my memory someone says: let's go back, we still have some hard rye bread left.
